Matkan varrelta osa 5

Hinnat ovat tosiaan tuhansissa ja IDR, 1€=16000

Päivä 11

Herätys soi kuudelta, mutta kyllä kukot osasivat herättää aikaisemmin. Kamat pakettiin ja aamiaiselle. Siinä istuttiin puoli kahdeksaan ja odoteltiin. Klo löi kahdeksan eikä autoa näkynyt. Hotellin työntekijä, joka auttanut meitä koko matkan ajan, sitten soitti ja sanottiin, että 8.30 tulee. Noh autoa ei taaskaan näkynyt ja soitto uudestaan. Puhuttiin viiden eri ihmisen kanssa, kuskin, myyjän, pääkonttorin ja ties minkä. Sitten sanottiin, että auto tulisi vasta yhdeltä. Noh eihän tämä käy, suomalaiseen tapaan korotin ääntäni ja siinä vaiheessa otin käskevän sävyn. Kun en minäkään niin hiljainen ole, korotus tuntuu indonesialaiselle huutamiselta. Taisi pelästyä, kun seuraavaksi puhelimet suljettiin toisesta päästä. Saatoin myös uhata tulevani paikan päälle vaatimaan palautusta. Pelottava tatuoitu suomalainen kovan äänen kanssa huutamaan. Eivät ehkä sitä halunneet, koska hetken päästä tuli soitto, että puoli kymmenen tullaan. Ja ihme kyllä auto ilmestyi 9.30 paikalle. Aika meni odottaessa nopeasti, kun höpöteltiin hotellin ihmisten kanssa ja polteltiin. Ihmettelivät, että otettiin asia niin rennosti, kun yleensä ihmiset alkavat panikoimaan, kun suunnitelmat eivät toimi. Noh eihän meillä kiire minnekään ollut, ei aikatauluja. Miksi stressata, kun ei se mihinkään vaikuta, kyllä kyyti saadaan muutakin kautta. Mutta matkaan päästiin ja kyyti vei meidät Matatamiin, jossa matkalaiset jaettiin autoihin, jotka kuljettivat lopullisiin paikkoihin ellei laivaa tarvinnut, niin kuin me. Mataramissa taas kuskit harjoittivat huijauskulttuuriaan, ensin väitettiin toiselle pariskunnalle, että Lembarin lähellä ei ole majoitusta tai ei sieltä skoottereita saa. Kumpaakin löytyy, mutta yritettiin muuta myydä. Noh tämä pariskunta tiesi paremmin, kun heillä oli ystävät siellä majoittumassa. Sitten alettiin vetämään narusta kahta nuorempaa tyttöä, ettei Sanuriin enää pääse, vaikka lautta kulkee. Pitäisi ottaa toinen kyyti, mikä on varmasti ylihinnoiteltu. Tämänlainen kusettaminen saa minut vihaamaan indonesialaisia ja taktiikkaa käytetään kaikessa hymyn keran. Kauppaa saa tehdä, mutta pitääkö valehdella korvansa punaisiksi. Teki mieli monta kertaa huutaa, vittuilla välillä saatoin, kerran suutuin ja haistatin paskat, mutta muuten olin vain kylmäkiskoinen paskanpuhujille. Sanotaan, että tämä kansa on todella ystävällistä, niin tottahan se on, mutta onko se todellista? Jos asiat olisivat paremmin ja ei tarvitsisi huijata myydäkseen, kaikki saisivat osansa, niin olisiko ystävällisyys enää niin isossa osassa? Kun kävimme kunnon liikkeissä, joissa hinnat olivat samoissa luokissa, kuin Suomessa, ei kukaan edes tervehtinyt. He saisivat palkkansa, vaikka emme ostaisi mitään. Paskat välittivät olostamme siellä, en tainnut hampaitakaan nähdä. Vallitsi suomalainen mentaliteetti "Vittu pitääks mun olla täällä, ku ulkona on hyvä sää. Vihaan duunia!". Mutta joo Mataramista kyyti vei meidät Bangsalin satamaan. Taas liput löytyvät pienestä toimistosta siitä läheltä mistä laivat lähtevät. Älä osta matkan varrelta! Laivat menevät päivän mitään hyvin Gileille ja lopettavat ennen pimeää eli noin viiden aikaan. Siinä hetki hengattiin, että laiva olisi tarpeeksi täynnä. Matka kesti 20min ja tapasimme suomalaisen sukelluksen opettajan, joka oli asunut Gili Airilla 1,5vuotta. Pitäisikö itsekin? Rinkat selässä etsimään majoitusta ja kyllähän heti huudeltiin bungaloweista ja sun muista. Halpa ja hyvä löydettiinkin, Gili Beach Inn, mutta vain yhdeksi yöksi ilman aamiaista, 150. Etsittiin samana päivänä koko viikolle uusi paikka. Vastaan tuli mukavan näköinen Ugem Villages, joka sijaitsi rannan vieressä keskellä kaikkea. Se näytti hyvälle, joten pienen tinkauksen jälkeen saatiin hinnaksi 250. Tämä sopi meille, löytyi riippumatto, vessa ilman kattoa, iso sänky siis kaikki tarvittava ja mereen pääsi sekunneissa. Ranta oli melkein samanlaista kaikkialla saaren ympärillä, että jos uimaan haluat niin vain sataman lähellä pääsee, muuten piti kävellä aika syvälle korallien seassa, snorklauseen täydellinen! Noh loppupäivän taas hengasimme, söimme ja joimme.

Päivät 12, 13, 14, 15, 16, 17 ja 18

Noh päivä 12 sitten raahasimme kamat upouuteen asuntoomme. Joku ohikävelijä sanoi, että paikka on hippikylä, ei haittaa. Päivät olivat aika samanlaisia, tutkimme saarta, vuokrasimme pyörät, söimme, snorklasimme, joimme, rentouduimme, uimme ja noh mitäs muuta sitä tekisikään. Ei valittamista! Huippu paikka tämä Gili Air. Teimme isomman snorklausretken kaikkien gilien ympäri, mutta sukeltamaan emme lähteneet. Suppausta piti koittaa, mutta sekin aika meni makoiluun. Sukeltamisreissu olisi maksanut 850 per pää, joten ei kauhian kallis. Hinta oli Manta Divelta. Luulin, että Air olisi hiljaisempi, mutta sieltähän löytyy kaikkea! Tämä olisi viimeinen etappi ennen Balin Kutaa ja lähtöä kotiin. Aika meni liian nopeasti ja nyt oikeasti mietin baarin perustamista sinne. Siellä ei kukaan stressanut, majoituksen työntekijä, en tiedä mikä hän oli, nukkui päivät riippumatossa, huuteli välillä, naureskeli, tyypit pelasivat myös sulkapalloa ja hengailivat. Saisinko samanlaisen työn kiitos! Noh 19.päivä saapuu lopulta, niin kuin kuolema eli satavarmasti. Perse...

Päivä 19, 20 ja 21

Takaisin Kutalle siis, olimme jo ostaneet matkan valmiiksi, joten aamusta vain laivaa odottamaan. Tällä kertaa pääsimme pikaveneen kyytiin, joka maksoi sen 250 per naama. Matkahan kesti odotettua pidempään, koska ongelmia kuljetuksessa. Vihdoin Kutalla ja majoitusta etsimään, valitsimme oikeastaan melkein ensimmäisen paikan minkä löysimme. Ronta Bungalows, jossa yö maksoi 190. Silti minä halusin yhdeksi yöksi vähän hienomman hotellin, koska hei viimeinen päivä! Joten seuraavana päivänä lähdimme tutkiskelemaan "parempia" paikkoja ja semmoinen löytyikin poppies lane 1 La Walon Bungalows, hintaa yöllä oli 390. Viimeisen päivän aamuna shoppailimme hetkisen ja sitten olikin aika suunnata koneeseen ja pois paratiisista. Kuljetus hoitui hotellin puolesta ja olikin hyvän hintainen vain 100. Olisimpa voinut jäädä ikuisesti...